Rynnakko myllya vastaan

Rocreusen myllylla oli kieltamatta kaunein asema koko kylassa. Paikka
itsessaan oli vahapatoinen, puoleksi rapistuneita taloja kylatien kahden
puolen; mutta mylly seisoi maantien mutkassa, Morellejoen rannalla, ja
sielta oli erinomainen nakoala yli koko laakson kaunisten niittyjen,
mehuisten laidunten ja hedelmallisten peltojen.

Koko Lothringissa ei ole ihastuttavampaa sopukkaa. Satavuotiset metsat
ymparoivat viherian meren lailla laajaa tasankoa, jonka lavitse
Morelle-joki kiemuroi hopeanhohtoisena sohisten.

Joki saa alkunsa Gagnyn metsasta ja tuo kuumina kesapaivina mukanaan
virkistavaa viileytta. Lukuisat puroset, jotka samoin saavat alkunsa
metsasta sammaltuneiden kivien alta, syoksyvat metsarinteita alas ja
yhdistavat kylmat vetensa Morelleen. Kuten lumotussa puutarhassa
kohisevat ja laulavat kristallikirkkaat purot hopeanhelealla aanella,
peittaen pauhuunsa peippojen ja rastaitten aanekkaan laulun.

Vedet kostuttavat ja hedelmoittavat koko laakson, ja rehevina kasvavat
maassa ruohot ja yrtit. Ikivanhat, mahtavat kastaniat levittavat
ymparilleen vilpoista varjoa, pitkat poppelit reunustavat niittyja, ja
keskella kulkee kaksoisrivina plataanikaytava aina Gagnyn
linnanraunioille saakka.

Sievana ja viehattavana sijaitsee isa Merlierin mylly tassa viheriassa
ymparistossa. Se on vanhanaikainen, kummallisennakoinen rakennus ja on
paalurakennusten tavoin puoliksi vedessa. Morelle, joka kohisten syoksyy
korkean sulun ylitse vanhaan myllynrattaaseen niin etta se veden painon
alla huokaa ja valittaa, levenee talon edustalla peilikirkkaaksi
suvannoksi, missa kalat pitavat telmettaan.

Vene keinuu ankkuroituna pienessa valkamassa, jonne talosta johtaa
laudoista tehty tie. Rakennuksen ensimaista kerrosta ymparoi reheva
muratti- ja koynnospeite, ja koynnoskasvit kohoavat aina paatyyn saakka,
kiipeavat katolle, missa ne liehuvat kuten viehkeat aallottaren hiukset.

Isa Merlier rakasti vanhaa taloaan, joka naytti nain viehattavalta ja
romanttiselta, eika tahtonut tietaakaan korjauksista ja muutoksista,
joita useat naapureista kehottivat hanta tekemaan; han rakasti vanhaa
myllynratasta, joka oli tehnyt tyota hanen kanssaan hanen nuoruudestaan
asti, tietamatta hetkenkaan levosta, ja hanen kanssaan tullut vanhaksi.
»Ratashan ei kelpaa enaa mihinkaan, se on jo aivan pilalla», sanoivat
ihmiset ja neuvoivat hanta hankkimaan uuden. Mutta vanha myllari ravisti
paataan, vanha ratas oli hanen uskollinen ystavansa, josta han ei
tahtonut erota. Ja kun se meni rikki, paranteli ja paikkaili han sita
karsivallisesti kaikella, mita kasiin sattui: vanhoilla
tynnorinlaudoilla, ruosteisilla rautapaloilla, tinalla, niin etta vanha,
sammalen peittama ratas lopulta naytti lystikkaan kirjavalta, etenkin
silloin kun valkea vaahto kuohui sen ylitse. Kylatien puoleinen osa
rakennusta naytti jokapaivaisemmalta; siina ei ollut esiinpistavia
torneja tai kuisteja, vaan kaikki oli sileaa ja tasaista. Tata sivustaa
antoi myllari toisinaan valkaista kalkilla, ja juuri askettain oli se
uudesta maalattu, niin etta se auringonpaisteessa hohti haikaisevana
kuin jaatikon pinta. Ja tana paivana naytti mylly viela tavallistakin
iloisemmalta, jopa juhlalliselta, silla tanaan siella vietettaisiin
iloista juhlaa: myllarin ainoan tyttaren kihlajaisia.

Isa Merlieria piti koko kyla suuressa arvossa; jo kaksikymmenta vuotta
oli han ollut pormestarina, ja hanta kunnioitettiin yleisesti hanen
suuren rikkautensa tahden, minka han oli rehellisesti ansainnut kattensa
tyolla. Naimisiin mennessaan ei han tuonut vaimolleen, joka oli perinyt
vanhan myllyn isaltaan, muuta kuin kaksi voimakasta katta. Nyt oli han
rikas mies ja olisi kylla voinut saada levon itselleen ja

Dettagli