Viettelijan Paivakirja

Kun Soren Kierkegaardin Viettelijan paivakirja 52 vuotta sitten ilmestyi suomeksi, ei sen tekija viela ollut saavuttanut sita kansainvalista kuuluisuutta, minka eksistentialismin filosofinen koulukunta on hanelle hankkinut tunnustaessaan hanet oppi-isakseen ja edellakavijakseen. Sen jalkeen kun tanskalaiset Georg Brandes ja Harald Hoffding olivat julkaisseet hanesta perustavaa laatua olevat tutkimuksensa, on hanen persoonallisuuttaan ja hanen oppejaan monella tavallaetenkin Saksassa ja Ranskassakommentoitu ja valaistu, ja myos meidan maassamme ovat hanen teoksensa saaneet osakseen lukijakunnan ja tutkijain taholta kasvavaa huomiota. On siksi paikallaan, etta seuraavassa hiukan laajemmin kuin puoli vuosisataa sitten kirjoittamassani esipuheessa yritan suomalaisille lukijoille selvittaa Viettelijan paivakirjan asemaa Kierkegaardin laajassa, monella tavoin oikullisessa tuotannossa, joka kauttaaltaan on hanen aarimmaisen karjistetyn subjektiivisuutensa leimaama.
Kierkegaardin nerouden subjektiiviset piirteet pakottavat hanen aatemaailmaansa koskevan suppeankin selonteon yhteydessa palaamaan hanen elamakertaansa, johon mahtuu koyhalti ulkonaisia tapahtumia, mutta runsaasti sisaisia vaiheita ja jarkytyksia. Kierkegaard syntyi Koopenhaminassa 1813 varakkaan 57-vuotiaan isan ja 45-vuotiaan aidin seitsemantena ja nuorimpana lapsena. Osaksi vanhempiensa korkeasta iasta, osaksi isan synkkamielisesta luonteesta itse Kierkegaard uskoo johtuvan sen raskasmielisyyden, josta han monissa yhteyksissa puhuu ja jota han kuvaa mm. seuraavin sanoin: "Lapsuudesta lahtien on minua painanut raskasmielisyys, jonka tavatonta syvyytta vastaa ainoastaan minulle suotu erinomainen kyky katkea se leikkivan ja elamaniloisen pinnan alle; ainoa iloni niin pitkalle kuin jaksan muistaa on ollut tietoisuus siita, ettei kukaan ole voinut keksia, kuinka onnettomaksi olen itseni tuntenut". 24-vuotiaana han vertaa itseaan kaksikasvoiseen Janukseen, jonka toiset kasvot itkivat samanaikaisesti kun toiset nauroivat. Myos ruumiillinen sairaus vieroitti Kierkegaardin ihmisista ja maailmasta ja tuomitsi hanet yksinaisyyteen ja varsinkin hanen lyhyen elamansa viime vuosina taydelliseen erakkoisuuteen. Se mieskohtainen kasvatus, minka ankaran uskonnollinen isa antoi nuorimmalle pojalleen, oli omiaan jo ensimmaisina elinvuosina tuhoamaan tassa lapsen. Isa siirsi poikaansa oman ilottomuutensa, mutta kehitti hanessa myos didaktisen kyvyn, joka usein sivuaa sofisteriaa. Isan ja pojan loppumattomissa keskusteluissa liikuttiin kaikkialla taivaan ja maan valilla, fantasian ja todellisuuden rajoilla, harjoitettiin ajatusleikkia, mista Kierkegaard myohemmin kehitti loistavan ironisen tyylinsa. Omaa synnynnaista melankoliaansa poika alkoi pitaa milloin sairautena, milloin syntina. Voidakseen kantaa parantumattoman epatoivonsa taakan han turvautui uskontoon, johon hanet kotona oli kasvatettu.

Dettagli