Aave

Pimeänä ja synkkänä lokakuun iltana vyöryivät vanhan-aikaiset vaunut rappeutuneella maantiellä, joka eriskummaisesti kaartaen ja äkkijyrkkänä johtaa ylämaalta suuriin Nörrekjaerin luona oleviin metsiin ja soihin. Korvia myöten valkoiseen sadetakkiin puettuna, josta ainoastaan pitkä, punainen nenä pistäytyi esiin, istui ajuri kumarruksissa sateen tähden, jota lakkaamatta tulvi ja joka kahdeksan päivän kuluessa oli vetyyttänyt kentät ja tehnyt tiet kulkuliikkeelle miltei sopimattomiksi.

Hengenvaarallista oli kulkea syvien laaksojen pohjalla, joihin tie vähä väliä äkkijyrkästi suistui. Valo vaunulyhdyistä, jotka kahden tulipunaisen kuulan tavoin loistivat usvan lävitse, väräili vesitäytteisissä ojissa, tulvivissa niityissä, itkevissä puissa ja yksinäisissä majoissa. Vanhentuneet vaunutkin huokailivat ja valittivat kulunutta nahkaansa aivan kuin luuvaloinen vanhus, joka on parempiakin ja onnellisempiakin aikoja elänyt.

Niin oli tosiaan vaunujenkin laita. Sen ovilla oli niinhyvin sinisiä vaakuna-kilpiä kuin kullanvärisiä tammenlehtiseppeleitä maalattuina. Suuressa arvossa olivat ne olleet, kreivittären häävaunut kun olivat; usein oli niiden pehmeissä patjoissa kuulunut rakkauden kuherruksia ja kuiskeita. Nyt saattoi nähdä, että ne, samoin kuin vanha, punanenäinen ajurikin, olivat virkaheittoja. Ruoskan lyönneistä, joilla hän koetti lyhentää aikaa sekä vähemmän ystävällisestä tervehdyksestä, jonka talonpoikaisvaimo-raukka sai osalleen, Voipi päättää, ettei kenkään kreivillisen perheen jäsenistä istunut vaunuissa, kankean, nikaraisen nahan suojassa. . . .

Dettagli