Kirja porautuu syvalle valkoisen Suomen ytimeen, vapaussotamyytin alkulahteille, ja nostaa esiin ilmioita ja henkiloita, jotka antoivat leimansa kokonaiselle aikakaudelle.
Maailmansotien valisena aikakautena lukemattomat vapaussodan muistojuhlat, patsaat, paraatit ja ylistyspuheet palauttivat vuosittain mieliin vuoden 1918 sodan, ei tragediana vaan voittajien tulkinnan mukaisena vapauden riemuvoittona. Miksi vapaussotamyytista pyrittiin yli kahden vuosikymmenen ajan luomaan uutta kansallista eeposta? Miksi ristiriitoja herattavaa sotaa haluttiin juhlia mahtipontisesti niin virallisella kuin paikallisella tasolla ja miksi vapaussodan muistosta muodostui vuoden 1918 konfliktia yllapitava ilmio?
Kirjassa kerrotaan myos, miten vapaussodan julkinen muisto koki haaksirikon talvisodan eheytymishurmoksessa ja merkityksestaan riisutut muistomerkit jaivat lahinna muistutuksiksi kollektiivisen muiston lyhytikaisyydesta. Ilmioon liittyneet ihanteet eivat kuitenkaan ole valttamatta kadonneet. Myos nykyaan kuulee populistisia puheenvuoroja, joissa kansallinen yhtenaisyys nahdaan luonnollisena paamaarana ja historian eri tulkinnat koetaan hairitseviksi kansallisen identiteetin heikentajiksi.