Kapteeni Grantia etsimassa

Ensimmaiset hetket pyhitettiin jalleennakemisen onnelle. Lordi
Glenarvan ei halunnut, etta etsinnan epaonnistuminen kylmentaisi ilon
hanen ystaviensa sydamissa. Niinpa hanen ensimmaiset sanansa kuuluivat:
-- Luottamusta, ystavani, luottamusta! Kapteeni Grant ei ole meidan
mukanamme, mutta meilla on varmuus, etta loydamme hanet.

Tarvittiinkin vahintaan tallainen vakuutus toivon yllapitamiseksi
_Duncanin_ matkustajissa.

Lady Helena ja Mary Grant olivat tosiaan veneen lahestyessa laivaa
tahystaneet sita odotuksen tuhansin tuskin. Korkealta paikaltaan he
yrittivat laskea laivalle palaavien lukumaaraa.

Milloin tuli nuori tytto epatoivoiseksi, milloin han taas painvastoin
luuli nakevansa Harry Grantin. Hanen sydamensa tykytti kovasti; han ei
voinut puhua ja pysyi tuskin pystyssa. Lady Helena kiersi kasivartensa
hanen ymparilleen. John Mangles, joka seisoi hanen vieressaan
tahystamassa, oli vaiti; hanen kauas nakemaan tottuneet
merimiessilmansa eivat nahneet kapteenia.

-- Han on mukana! Han tulee! Isani! neitonen puhui itsekseen.

Mutta veneen lahestyessa tama kuvitelma kavi mahdottomaksi. Tulijat
eivat olleet viela sadanviidenkymmenen metrin paassa laivasta, kun lady
Helena ja John Mangles, vielapa Mary itsekin, silmat kyynelissa, olivat
menettaneet kaiken toivon. Oli aika, etta lordi Glenarvan saapui
lausumaan rauhoittavat sanansa.

Ensimmaisten tervehdysten jalkeen lady Helenalle, Mary Grantille ja
John Manglesille tehtiin selkoa matkan paavaiheista, ja ennen kaikkea
Glenarvan ilmoitti heille uuden tulkinnan asiakirjasta, josta tuli
kiittaa Jacques Paganelin teravyytta. Han ylisti sitten Robertia,
josta Mary hyvalla syylla saattoi olla ylpea. Hanen uljuuttaan,
uskollisuuttaan, hanen kestamiaan vaaroja Glenarvan kuvasi siten, etta
poika ei olisi tiennyt minne piiloutua, ellei hanen sisarensa syli
olisi ollut hanen turvapaikkanaan.

-- Sinun ei tarvitse punastua, Robert, John Mangles sanoi, -- sina olet
kayttaytynyt kapteeni Grantin pojan arvoisesti.

Han puristi Maryn veljen rintaansa vasten ja painoi huulensa taman
poskille, jotka olivat nuoren tyton kyynelista viela kosteat.

Vain sivumennen mainittakoon tassa majurin ja maantieteilijan osaksi
tullut vastaanotto ja se muisto, jolla jalomielista Thalcavea
kunnioitettiin. Lady Helena pahoitteli, ettei saanut puristaa uljaan
intiaanin katta. Ensimmaisten tervehdysten jalkeen oli MacNabbs mennyt
kajuuttaansa ja ryhtynyt, kasi tyynena ja varmana, ajamaan partaansa.
Mita Paganeliin tulee, han pyrahteli yhden luota toisen luo kuin
mehilainen imien tervehdysten ja hymyjen hunajaa. Han tahtoi syleilla
_Duncanin_ koko vaestoa, ja katsoen, etta niin hyvin lady Helena kuin
myos Mary Grant kuuluivat siihen, aloitti taman toimituksensa heista
paattaen sen herra Olbinettiin.

Muonamestari arveli ettei voinut paremmin vastata tallaiseen
kohteliaisuuteen kuin ilmoittamalla, etta aamiainen oli valmis.

-- Aamiainen! Paganel huudahti.

-- Niin, herra Paganel, herra Olbinett vastasi.

-- Oikea aamiainenko, oikealla poydalla, jolla on taysi kalusto ja
lautasliinatkin?

-- Tietenkin, herra Paganel.

-- Eika tarjota _charquita_, ei kovia munia eika kamelikurkikyljysta?

-- No no, herra Paganel! muonamestari vastasi ammattinsa puolesta
loukkaantuneena.

-- Mina en tahtonut loukata teita, ystavani, tiedemies sanoi hymyillen.
-- Mutta kuukauden paivat on meidan ruokanamme ollut saannollisesti
sellaista, emmeka syoneet poydassa istuen, vaan maassa loikoen, ellemme
istuneet hajasaarin puiden oksilla. Teidan ilmoittamanne aamiainen
saattoi siis minusta tuntua unelta, kuvitelmalta, kangastukselta!

-- No, menkaamme toteamaan, etta se on kouraantuntuvaa to

Dettagli