Kapteeni Grantia etsimässä

Ensimmäiset hetket pyhitettiin jälleennäkemisen onnelle. Lordi
Glenarvan ei halunnut, että etsinnän epäonnistuminen kylmentäisi ilon
hänen ystäviensä sydämissä. Niinpä hänen ensimmäiset sanansa kuuluivat:
-- Luottamusta, ystäväni, luottamusta! Kapteeni Grant ei ole meidän
mukanamme, mutta meillä on varmuus, että löydämme hänet.

Tarvittiinkin vähintään tällainen vakuutus toivon ylläpitämiseksi
_Duncanin_ matkustajissa.

Lady Helena ja Mary Grant olivat tosiaan veneen lähestyessä laivaa
tähystäneet sitä odotuksen tuhansin tuskin. Korkealta paikaltaan he
yrittivät laskea laivalle palaavien lukumäärää.

Milloin tuli nuori tyttö epätoivoiseksi, milloin hän taas päinvastoin
luuli näkevänsä Harry Grantin. Hänen sydämensä tykytti kovasti; hän ei
voinut puhua ja pysyi tuskin pystyssä. Lady Helena kiersi käsivartensa
hänen ympärilleen. John Mangles, joka seisoi hänen vieressään
tähystämässä, oli vaiti; hänen kauas näkemään tottuneet
merimiessilmänsä eivät nähneet kapteenia.

-- Hän on mukana! Hän tulee! Isäni! neitonen puhui itsekseen.

Mutta veneen lähestyessä tämä kuvitelma kävi mahdottomaksi. Tulijat
eivät olleet vielä sadanviidenkymmenen metrin päässä laivasta, kun lady
Helena ja John Mangles, vieläpä Mary itsekin, silmät kyynelissä, olivat
menettäneet kaiken toivon. Oli aika, että lordi Glenarvan saapui
lausumaan rauhoittavat sanansa.

Ensimmäisten tervehdysten jälkeen lady Helenalle, Mary Grantille ja
John Manglesille tehtiin selkoa matkan päävaiheista, ja ennen kaikkea
Glenarvan ilmoitti heille uuden tulkinnan asiakirjasta, josta tuli
kiittää Jacques Paganelin terävyyttä. Hän ylisti sitten Robertia,
josta Mary hyvällä syyllä saattoi olla ylpeä. Hänen uljuuttaan,
uskollisuuttaan, hänen kestämiään vaaroja Glenarvan kuvasi siten, että
poika ei olisi tiennyt minne piiloutua, ellei hänen sisarensa syli
olisi ollut hänen turvapaikkanaan.

-- Sinun ei tarvitse punastua, Robert, John Mangles sanoi, -- sinä olet
käyttäytynyt kapteeni Grantin pojan arvoisesti.

Hän puristi Maryn veljen rintaansa vasten ja painoi huulensa tämän
poskille, jotka olivat nuoren tytön kyynelistä vielä kosteat.

Vain sivumennen mainittakoon tässä majurin ja maantieteilijän osaksi
tullut vastaanotto ja se muisto, jolla jalomielistä Thalcavea
kunnioitettiin. Lady Helena pahoitteli, ettei saanut puristaa uljaan
intiaanin kättä. Ensimmäisten tervehdysten jälkeen oli MacNabbs mennyt
kajuuttaansa ja ryhtynyt, käsi tyynenä ja varmana, ajamaan partaansa.
Mitä Paganeliin tulee, hän pyrähteli yhden luota toisen luo kuin
mehiläinen imien tervehdysten ja hymyjen hunajaa. Hän tahtoi syleillä
_Duncanin_ koko väestöä, ja katsoen, että niin hyvin lady Helena kuin
myös Mary Grant kuuluivat siihen, aloitti tämän toimituksensa heistä
päättäen sen herra Olbinettiin.

Muonamestari arveli ettei voinut paremmin vastata tällaiseen
kohteliaisuuteen kuin ilmoittamalla, että aamiainen oli valmis.

-- Aamiainen! Paganel huudahti.

-- Niin, herra Paganel, herra Olbinett vastasi.

-- Oikea aamiainenko, oikealla pöydällä, jolla on täysi kalusto ja
lautasliinatkin?

-- Tietenkin, herra Paganel.

-- Eikä tarjota _charquita_, ei kovia munia eikä kamelikurkikyljystä?

-- No no, herra Paganel! muonamestari vastasi ammattinsa puolesta
loukkaantuneena.

-- Minä en tahtonut loukata teitä, ystäväni, tiedemies sanoi hymyillen.
-- Mutta kuukauden päivät on meidän ruokanamme ollut säännöllisesti
sellaista, emmekä syöneet pöydässä istuen, vaan maassa loikoen, ellemme
istuneet hajasäärin puiden oksilla. Teidän ilmoittamanne aamiainen
saattoi siis minusta tuntua unelta, kuvitelmalta, kangastukselta!

-- No, menkäämme toteamaan, että se on kouraantuntuvaa to

Dettagli