Kirjekyyhkynen

Samana paivana, Angelus-soiton jalkeen.

Siskoni:

Ettehan soimaa Irista etteka minua? Mina en naet ollut huoneessani, kun
airuenne saapui; mutta ikkuna oli auki, ottaen vastaan iltatuulen
ensimaisia henkayksia. Iris tuli sisaan, ja ikaankuin tuo suloinen
pikku olento olisi ymmartanyt, etta silla oli kirje annettavana ja
vastaus tuotavana, se odotti karsivallisesti palaamistani, ja kun
huoneeseeni astuin, lensi se olalleni hyllylta, jonne se oli
asettunut...

Oi, syoksyessani alas kautta inhimillisen suuruuden monien eri
asteitten olen tieni kahden puolen kohdannut kyllin seka surullisia
etta iloisia mielenliikutuksia. Mutta mikaan ei ole ollut surullisempi
sita, jonka tunsin valtaavan itseni, kun lahettaessani takaisin
kyyhkysenne, tuon, jonka nimea en edes silloin tiennyt, -- enteellista
nimea, sanoitte itse, -- kun silloin luulin eroavani siita ainaiseksi;
ja mikaan ei ole ollut iloisempi kuin se tunne, kun luultuani siita
ainaiseksi eronneeni nain sen jalleen huoneessani ja tunsin sen
raikkaan siiven hivelevan poskeani, sen olalleni asettuessa.

Oi Jumalani! sinulla on siis ihmiselle, tuolle kaiken ymparoivan
ainaiselle orjalle, hallussasi hetken olosuhteista johtuvia iloja ja
suruja! ja mies, joka ei itkenyt menettaessaan melkeinpa kokonaisen
kuningaskunnan, joka ei varahtanyt piilun huiskeessa, joka kaatoi paita
hanen ymparillaan, han itkee kerran nahdessaan linnun katoavan ilmojen
etaisyyteen; han varahtaa kuullessaan suhinan, jonka kyyhkysen nopsain
siipien sulat luovat! Se on sinun salaisuutesi, Jumalani! ja sina
tiedat, onko jumalallisilla salaisuuksillasi noyrempaa ja hartaampaa
ihailijaa kuin han, joka talla hetkella kumartuu maahan sinun
jumalallisen Poikasi ristin juureen kiittaakseen ja ylistaakseen sinua!

Nain sanoin mina itsekseni nahdessani jalleen pikku kyyhkysen, jonka
luulin jo kadottaneeni, jo ennen kuin luin kirjeenkaan, jonka se
minulle toi.

Ja sitten kuin sen luin, vaivuin syviin unelmiin.

-- Miksika, kysyin itseltani, miksi mina, haaksirikkoutunut raukka,
joka luulin jo tehneeni sovinnon myrskyn ja veljesliiton kuoleman
kanssa; miksi takerrun, valtameren aarettomyyteen kadonnut, tahan
hailyvaan parruun, ehka viimeiseen jatteeseen jostakin purresta, joka
murskautui niinkuin minunkin ja jonka paremminkin sattuma kuin Sallimus
lahistolleni ajaa? Enkohan, jos annan johtaa itseni toivoon, enkohan
samalla anna johdattaa itseani kiusaukseenkin? Oliko minulla siis, itse
tietamattani, viela jokin vaatteeni lieve oven raossa, joka aukenee
maailmaan, ja enko ollut, niinkuin jo luulin, taydellisesti tempautunut
irti maan kaikista turhuuksista ja harhakuvista?

Siina oli, kuten naette, sisareni, laaja aihe uneksia ja aprikoida:
Jumala paani ylapuolella, kuilu jalkaini edessa, ymparillani maailma,
jota en enaa nahnyt, koska suljin silmani, jota en enaa kuullut, koska
suljin korvani, mutta jonka yhtakkia alan kuulla pauhaavan kuin
ennenkin ja naen uudestaan pyorteissa kiertavan, jos mina varomaton
vaan avaan korvani ja silmani.

Mutta ehkapa naen mielikuvissani loitommalle todellisuutta; ehkapa olen
korottanut pikku asian, joka on vailla kantavuutta, suurtapauksen
arvoon.

Dettagli