Raimo Kerman on kahdeksankymppinen kuopiolainen neljan sukupolven mittaisesta juuresta. Koko ikaluokkansa tavoin han on syntynyt vahan ennen sotia, 1937. Ansiotyossa han on ollut paaasiassa Helsingissa. Siteet syntymaseutuun ovat olleet elavat ja antoisat. Tassa kirjassa on 55 tarinaa Kuopion lasten ja nuorten elamasta 1940-luvulla. Aika venyy pari vuotta kumpaankin suuntaan. Aikatauluthan pitavat, aika se vain heilahtelee. Mina eli me koimme jo ensi pommitukset 1940, menimme kouluun Kannaksen taistelujen jatkuessa 1944, pidimme torilla seuraa lomaileville sakemanneille ja loimme tahtia venalaisille vangeille. Olimme paikalla, kun 1945 torilla juhlittiin rauhaa ja jaettiin merkkeja. Edellisen kerran kokardeja olivat tuoneet isat rintamalta. Torinseutu oli kaupungin keskusta. Siella oli pahimman pulan helpotettua miltei kaikkea mita tarvittiin. Siella oli tori ja isot kaupat. Sielta sai kenkia, vaatteita, lehtia, kirjoja, aanilevyja, vaikka polkupyoran, kunhan vain oli rahaa. Joo. Ja siella oli myos koulut. Siella oli elokuvat, ja ennen kaikkea, siella sai tietaa, mita on tapahtumassa ja tulossa. Torilla tapasi, naki ja kuuli, pysyi mukana ajassa. Meidan kuopiolainen lapsuus paattyi 1952. Silloin lahti myos viimeinen sotakorvausjuna. Tilalle tuli kansainvalisyys, Helsingin olympiakisat ja Coca-Cola. Aulis Rytkonenkin meni Ranskaan eika me kayty enaa Linurilla. Jossakin edessa haamottivat jo rokki ja farkut, rasvaletti ja kiihko. Sen pituinen se.