Kurjat (Täydellinen)

Vuonna 1815 oli herra Charles-François-Bienvenu Myriel Dignen piispana.
Hän oli noin seitsemänkymmenenviiden vuotias vanhus; Dignen piispan
virkaa hoiti hän vuodesta 1806.

Vaikk'ei tämä yksityiskohta millään tavoin koske kertomuksemme
pääjuonta, ei se sentään liene vallan hyödytönkään, sen nojalla kun
voimme esittää kaikki mahdollisimman tarkkaan, jopa kertoa tässä ne
huhut ja juorutkin, joita hänestä kierteli hänen saapuessaan
hiippakuntaansa. Osuttiinpa sitten oikeaan tai väärään, se mitä
ihmisistä puhutaan, on usein yhtä tärkeää heidän elämässään ja etenkin
heidän kohtalonsa muodostumisessa, kuin se, mitä he todellisuudessa
tekevät. Herra Myriel oli erään Aixin oikeusneuvoksen poika:
virka-aatelia siis. Kerrottiin, että hänen isänsä, joka toivoi pojastaan
virkansa perijää, oli naittanut hänet sangen aikaisin, kahdeksantoista
tai kahdenkymmenen vuoden ijässä, seuraten siinä ylhäisissä
virkamiesperheissä varsin yleistä tapaa. Tästä avioliitostaan
huolimatta oli Charles Myriel -- niin huhuttiin -- antanut paljon
puheen aihetta ihmisille. Hän oli melkoisen kaunis mies, vaikka
varttansa lyhyenlainen, hieno, sulava, henkevä; koko hänen elämänsä
ensimäinen osa oli kulunut huvituksissa ja hurjasteluissa.

Iski vallankumouksen salama, tapaukset seurasivat nopeasti toisiaan,
virkamiesperheet hajosivat sinne ja tänne, huvenneina, vainottuina,
hätyytettyinä. Heti vallankumouksen alkaessa pakeni Charles Myriel
Italiaan. Siellä kuoli hänen vaimonsa rintatautiin, joka oli häntä jo
kauvemman aikaa vaivannut. Heillä ei ollut lapsia. Minkälaisen
käänteen sai sitten herra Myrielin kohtalo? Saivatko Ranskan vanhan
yhteiskunta-järjestyksen sortuminen, hänen oman perheensä häviö, 1773:n
hirmutapahtumat, jotka etäämmältä asioita seuraavain maapakolaisten
kauhu teki ehkä vieläkin hirvittävämmiksi, saiko kaikki tuo itämään
hänen mielessään varjoon vetäytymisen ja yksinäisyyden ajatuksia?
Sattuiko häneen äkkiä, keskellä iloja ja harrastuksia, jotka hänen
elämänsä täyttivät, yksi noita salaperäisiä ja hirveitä kohtalon
kolauksia, mitkä joskus suoraan sydämeen tähdätyllä iskulla musertavat
miehen, jota eivät olisi vähääkään järkähyttäneet yleiset tuhotapaukset,
ne kun koskevat vain hänen toimeentuloaan ja omaisuuttaan? Kukaan ei
olisi osannut sitä sanoa; kaikki, mitä tiedettiin, oli, että hän
Italiasta palatessaan oli pappi.

Vuonna 1804 oli herra Myriel kirkkoherrana Brignollesissa. Hän oli jo
ijäkäs ja eleli hiljaisessa yksinäisyydessään.

Keisarin kruunauksen aikoihin vei joku seurakuntaa koskeva pikku-asia
-- mahdoton enää sanoa, mikä -- hänet Pariisiin. Muiden mahtavain
henkilöiden joukosta meni hän esittämään seurakuntalaistensa anomuksia
myös kardinaali Feschille. Eräänä päivänä, kun keisari oli tullut
käymään setänsä luo, joutui etuhuoneessa odottava arvoisa kirkkoherra
tapaamaan Hänen Majesteettinsa. Napoleon, huomatessaan vanhuksen
tarkastelevan häntä jonkunmoisella uteliaisuudella, käännähti ja
tokaisi äkkiä:

"Kuka on tuo vanha mies, joka niin minua tirkistelee?"

"Armollisin herra", sanoi Myriel, "Te näette vanhan miehen, ja minä
näen suuren miehen. Kummallakin voi olla asiasta etunsa".

Vielä samana iltana tiedusteli keisari kardinaalilta kirkkoherran
nimeä, ja vähän aikaa jälkeenpäin hämmästyi herra Myriel aikalailla,
kuullessaan olevansa nimitetty Dignen piispaksi.

Kuinka paljon oli sitten perää niissä jutuissa, joita kerrottiin herra
Myrielin elämän ensimäisiltä ajoilta? Kukaan ei sitä tiennyt. Vain
muutamat perheet olivat tunteneet Myrielin perheen ennen
vallankumousta.

Herra Myriel sai kestää kaikkien tulokkaiden kohtalon pikkukaupungissa,
missä löytyy paljon suita, jotka lörpöttelevät, ja v

Dettagli