Luutnantti Jergunovin juttu

Muutamana iltana kertoi taas luutnantti Jergunov meille juttunsa eräästä elämänsä kohtauksesta. Hänellä oli tapana sillä huvittaa meitä säännöllisesti kerta kuukaudessa, ja me kuuntelimme häntä joka kerta uudella mieltymyksellä, vaikka me melkein tunsimme jutun kaikki erityis-seikat ulkoa. Nämä erityis-seikat olivat niin sanoaksemme ikäänkuin sienet puukannon ympärille vähitellen kasvaneet kertomuksen alkuperäisen rungon ympäri. Koko hänen kertomis-tapansa oli meille siksi hyvin tuttu, ett'ei meidän ollut ollenkaan vaikeata täyttää niitä paikkoja, mitkä hän unhotti tahi jätti pois. Vaan oli miten oli; luutnantti on nyt kuollut, eikä löydy ketään jäljellä, joka kertoisi hänen juttunsa; siitä syystä olemme päättäneet saattaa sen yleisön tietoon. Se, minkä luutnantti kertoi itselleen tapahtuneen, oli tapahtunut hänen nuoruudessaan, noin neljäkymmentä vuotta takaperin. Hänen tapansa oli sanoa itsestään, että hän siihen aikaan oli sievä ja kaunis nuori mies, posket kuin maitoa ja verta, huulet ruusunpunaiset, tukka kihara ja silmät terävät kuin haukan silmät. Me luotimme hänen sanaansa, vaikka tästä kaikesta nyt ei enää näkynyt mitään. Hänen ulkonäkönsä oli meistä ennemmin hyvin tavallinen, hänen kasvonsa olivat jokapäiväiset ja uneliaat, hänen vartalonsa ruma ja kömpelöinen; kuitenkaan emme saa unohtaa, ett'ei mikään kauneus kestä kovin kauan! Muuten löytyi vielä somuuden jäännöksiä luutnantissa jäljellä. Vielä vanhoilla päivillään kävi hän puettuna jalkahihnoilla varustettuihin hyvin ahtaisin pinkkahousuihin, puristi kureliivillä paksua vartaloansa, kiharoitsi hiuksiansa ja mustasi viiksiänsä persialaisella voiteella, joka kuitenkin enemmän vivahti punaiseen ja viheriäiseen kuin mustaan.

Dettagli