Monte-Criston kreivi

Helmikuun 27. päivänä 1815 Notre-Dame de la Garden tähystäjä antoi
merkin, että satamaan oli tulossa kolmimasto Pharaon paluumatkallaan
Smyrnasta, Triestistä ja Napolista.

Tavalliseen tapaan läksi heti luotsi satamasta, pujahti Ifin linnan ohi
ja nousi laivaan Morgionin niemen ja Rionin saaren välillä.

Tavalliseen tapaan täytti myöskin heti utelias joukko Saint-Jeanin
linnoituksen rantavallin, sillä laivan tulo oli aina tärkeä tapaus
Marseillessa, varsinkin kun laiva, niin kuin oli laita Pharaonin, oli
rakennettu, varustettu ja lastattu vanhan Phocéen veistämöllä ja oli
erään marseillelaisen laivanvarustajan oma.

Alus pujahti onnellisesti salmesta, jonka joskus tulivuorenpurkaus
on muodostanut Caleseragne-saaren ja Jarros-saaren väliin,
sivuutti Pomèguen ja läheni kolmine märssypurjeineen, keula- ja
mesaanipurjeineen, mutta niin hitaasti ja surullisen juhlallisesti,
että uteliaat katsojat alkoivat aavistaa onnettomuuden sattuneen ja
kyselivät toisiltaan, mitähän aluksessa oli tapahtunut. Mutta
purjehdukseen perehtyneet huomasivat heti, että jos jokin onnettomuus
oli tapahtunut, niin se ei ollut kohdannut alusta, sillä se totteli
täydellisesti ruoria, sen ankkurit riippuivat paikallaan valmiina
laskeutumaan veteen, vantit oli päästetty irti, ja luotsin vieressä,
joka valmistautui ohjaamaan Pharaonin Marseillen sataman kapeasta
suusta sisään, oli nuori, vilkasliikkeinen ja tarkkasilmäinen mies,
joka valvoi aluksen jokaista liikettä ja toisti kaikki luotsin
määräykset.

Väkijoukon epämääräinen levottomuus oli siinä määrin tarttunut erääseen
katsojaan, että hän ei voinut odottaa aluksen saapumista satamaan, vaan
hyppäsi pieneen veneeseen, käski soutaa Pharaonia vastaan ja saavutti
sen Réserven lahdelman kohdalla.

Nähdessään miehen tulevan jätti luotsin vieressä seisonut nuori mies
paikkansa ja tuli hattu kädessä nojaamaan aluksen laitaa vastaan.

Hän oli noin kahdeksantoista- tai kaksikymmenvuotias mies, pitkä,
solakka, mustasilmäinen ja mustatukkainen. Hänen olemuksestaan uhkui
rauhallisuutta ja päättäväisyyttä, kuten ainakin ihmisestä, joka on
lapsuudestaan asti tottunut taistelemaan vaaroja vastaan.

-- Tehän siinä olette, Dantès! huudahti veneessä oleva mies. -- Mitä on
tapahtunut ja miksi laivassa vallitsee tuollainen alakuloisuus?

-- Suuri onnettomuus, herra Morrel, vastasi nuori mies, -- suuri
onnettomuus, varsinkin minulle. Civita-Vecchian kohdalla menetimme
kunnon kapteenimme Leclèren.

-- Ja miten on lastin laita? kysyi kiihkeästi laivanisäntä.

-- Se on hyvässä kunnossa, herra Morrel, -- ja olette varmasti
tyytyväinen siinä suhteessa. Mutta kapteeni Leclère parka...

-- Mitä hänelle on sitten tapahtunut? kysyi laivanisäntä huomattavasti
tyyntyneenä. -- Mitä tuolle kunnon kapteenille on tapahtunut?

-- Hän on kuollut.

-- Pudonnutko mereen?

-- Ei, kuollut aivokuumeeseen kärsittyään pelottavan kovia tuskia.

Sitten hän kääntyi laivaväen puoleen:

-- Hohoi, kaikki paikoilleen! huusi hän. -- Valmiina laskemaan
ankkurit!

Laivaväki totteli. Samassa ne kahdeksan, kymmenen merimiestä, jotka
olivat laivan väestönä, riensivät jaluksiin, toiset kurenuoriin, toiset
rasseihin, toiset keulapurjeen rakkiköysiin, muutamat taas
jalustouveihin.

Nuori merimies loi silmäyksen näihin toimiin, ja kun hän huomasi
käskyjänsä toteltavan, kääntyi hän jälleen laivanisännän puoleen.

-- Ja mitenkä tämä onnettomuus on tapahtunut? kysyi laivanisäntä
jatkaen keskustelua siitä, mihin nuori mies sen oli lopettanut.

Dettagli