Sota

Keskelle hedelmällistä tasankoa, neljänneksen verran Mülhausenista
Reiniin päin, oli leiri pystytetty. Rivittään seisoivat teltat
peltomaalla, kivääriryhmät välkkyivät säännöllisen välimatkan päässä
toisistaan lippujen edessä ja leirin yli kohosi matala, pilvinen
elokuuillan taivas. Kiväärit ladattuina seisoivat liikkumattomat
vartiosoturit, -- heidän silmänsä tähystivät kaukaista näköpiiriä
kohti, jossa siintävät usvat kohosivat suuresta virrasta.

He olivat tulleet Belfort'ista viiden ajoissa; nyt oli kello kahdeksan
ja he olivat juuri illastaneet. Mutta puita ei ollut löytynyt mistään.
Eivät saaneet valkeata syttymään eikä ruokaa keitetyksi. Heidän täytyi
tyytyä kuivaan leipäpalaseen, jonka huuhtoivat alas viinalla, ja se ei
ollut paljon pitkän marssin perästä. Aseryhmäin takana koetti kaksi
sotamiestä kaikin voimin saada tuoreita puunoksia palamaan, joita juuri
olivat käyneet katkomassa pistimillään, mutta viheriäiset lehvät eivät
tahtoneet syttyä ja paksu, musta savu nousi hitaasti, sanomattoman
surumielisesti iltataivasta kohti.

Heitä oli noin 12,000 miestä -- kaikki, mitä kenraali Felix Douay'lla
oli muassaan seitsemättä armeijaosastoa. Ensimmäinen divisioona oli
marssinut edellisenä päivänä Fröschwilleriin, kolmas oleksi vielä
Lyonissa ja kenraali oli päättänyt lähteä Belfort'ista ja kulkea
edelleen toisella divisioonalla, tykkiväkireservillä ja vajanaisella
ratsuväki-osastolla.

Oli ilmoitettu, että Lorrachissa oli nähty leirivalkeita. Oli tullut
sanoma, että vihollinen aikoi mennä Reinin yli Markorlsheimin luona.
Kenraali, joka tunsi olevansa kovin erillään niin kaukana idässäpäin
toisista osastoista, ilman yhteyttä niiden kanssa, kiirehti marssia
rajalle päin, vallankin kun oli edellisenä päivänä saanut tiedon
onnettomasta hyökkäyksestä Weissenburgin luona. Jos ei hän itse
tunkisikaan vihollista takasin, saattoi hän kumminkin joka tunti
odottaa käskyä tulla tukemaan ensimmäistä osastoa. Tänä iltana, tänä
levottomana myrskypäivän iltana, lauvantaina 6 päivänä elokuuta, lienee
taisteltu jossain Fröschwillerin puolella: sen huomasi kummallisen
raskaasta ilmasta, jossa tuntui värähdyksiä ikäänkuin kylmiä,
voimakkaita tuulenpuuskia. Kahtena viimeisenä päivänä oli osasto
luullut käyvänsä taistelua kohti. Sotamiehet arvelivat, että
kuljettuaan rientomarssissa Mülhauseniin he ovat preussilaisten
kohdalla.

Pimeä tuli ja eräästä leirin etäisimmästä kulmasta kuului rummunpärinää
ja torventoitotusta, hiljaa vielä. Ja Jean Macquart, joka parhaallaan
pystytti telttapaalujaan maahan, oikasihe kumarasta asemastaan.

Ensimäiset sotahuhut kuultuaan hän oli jättänyt kotipuolen, sydän vielä
kirvelevänä siitä onnettomuudesta, joka häntä oli kohdannut: hän oli
menettänyt vaimonsa ja maan, jonka vaimo oli hänelle myötäjäisinä
tuonut. Ja nyt hän oli, kolmenkymmenen ja yhdeksän vuoden vanhana,
mennyt uudelleen palvelukseen ja päässyt 106:teen linjarykmenttiin,
jonka kantaväestöä lisättiin, sekä saanut korpraalin nauhat.

Väliin häntä ihmetytti se, että oli jälleen joutunut vanhaan
sotilaspukuunsa, hän, joka oli sellaisella riemulla jättänyt sotajoukon
Solferinon jälkeen; että hän niin välttämättömästi tahtoi kuljeksia ase
olalla ihmis-surmaajan virassa. Mutta minkäpä voi? Kun ei ole mitään
vakituista ammattia, eikä vaimoa, eikä kotia, eikä taloa, ja sydän on
täynnä surua ja harmia. Ja jos ei enää saanut muokata synnyinmaansa
vanhaa maata, saattoi hän ainakin käyttää voimiaan sen puolustamiseen!

Jean seisoi ja katseli tasankoa pitkin. Merkkipuhallus oli saanut
henkeä väkeen. Muutamat lähtivät juoksemaan, -- toiset, jotka jo olivat
puolinukuksissa, liikahtivat ja venyttelivät jäseniään väsyneinä ja
äreinä.

Dettagli