Totuus

Edellisenä iltana, keskiviikkona, oli Markus Froment, opettaja
Jonvillessä, vaimonsa Genevièven ja tyttärensä Louisen kanssa saapunut
Mailleboisiin, jossa hän tavallisesti vietti kuukauden lomastaan
vaimonsa isoäidin ja äidin, rouva Duparquen ja rouva Berthereaun luona,
joita paikkakunnalla kutsuttiin vain vanhoiksi rouviksi. Maillebois,
piirikunnan pääpaikka, jossa oli kaksi tuhatta asukasta, sijaitsi
ainoastaan kymmenen kilometrin matkan päässä Jonvillen kylästä ja kuuden
kilometrin päässä Beaumontista, suuresta, vanhasta yliopistokaupungista.

Elokuun ensi päivät olivat tukehduttavat. Sunnuntaina koululasten
palkintojenjaon aikana oli ollut kauhea rajuilma. Viime yönä vielä oli
kello kahden aikaan ollut ankara rankkasade, eikä taivas vieläkään ollut
kirkastunut, vaan pysyi yhä pilvisenä, matalana, keltaisena ja
lyijyraskaana. Vanhat rouvat, jotka olivat nousseet ylös kello kuudelta
mennäkseen kello seitsemän messuun, olivat jo pienessä, maakerroksessa
sijaitsevassa ruokasalissa ja odottivat nuorta pariskuntaa, joka ei
ollenkaan näyttänyt pitävän kiirettä.

Neljä kuppiparia oli asetettu valkealla pöytäliinalla verhotulle
pöydälle ja Pélagie tuli sisään kahvikannu kädessä. Hän oli pieni ja
punakka, nenä suuri ja huulet ohuet, ja hän oli ollut rouva Duparquen
palveluksessa kaksikymmentä vuotta, joten hän sai puhua vapaasti
kaikesta.

-- No niin! sanoi hän, kahvi jäähtyy, eikä se ole minun syyni.

Pélagien mentyä takaisin keittiöön mutisten hiljaa itsekseen, rouva
Duparquekin lausui ilmi tyytymättömyytensä.

-- Se on sietämätöntä, voisi luulla että Markus täällä ollessaan
huvikseen estää meitä ajoissa joutumasta messuun.

Mutta sävyisämpi rouva Berthereau uskalsi hiljaa puolustaa heitä.

-- Rajuilma on ehkä estänyt heitä nukkumasta, mutta nyt kuuluu että he
kiiruhtavat minkä ennättävät siellä ylhäällä.

Rouva Duparque, joka oli kuudenkymmenenkolmen vuotias nainen, hyvin
pitkä, hiukset vielä aivan mustat, kasvot syvien sopusuhtaisten ryppyjen
uurtamat, silmät totiset, nenä voimakas, oli kauan aikaa pitänyt
"Suojelusenkeli" nimistä muotikauppaa vastapäätä Beaumontin
tuomiokirkkoa. Miehensä äkillisen kuoleman jälkeen, johonka sanottiin
erään katolisen pankin vararikon olleen syynä, oli hän ollut kyllin
viisas lopettamaan kauppansa ja muuttamaan kuuden tuhannen markan
korkojen omistajana Mailleboisiin, jossa hänellä oli pieni talo. Siitä
oli kulunut jo lähes kaksitoista vuotta, ja hänen tyttärensä, rouva
Berthereau, joka myöskin oli jäänyt leskeksi, oli muuttanut hänen
luokseen pienen tyttärensä, silloin kymmenvuotiaan Genevièven kanssa.
Vävyn äkillinen kuolema oli uusi suru. Hän oli ollut virkamies
raha-asiainhallituksessa, ja rouva Duparque oli toivonut hänelle hyvää
tulevaisuutta. Hän kuoli kumminkin köyhänä ja jätti vaimonsa ja
tyttärensä anoppinsa elätettäviksi. Siitä alkaen molemmat lesket olivat
eläneet yhdessä tuossa pienessä synkässä talossa, ahdasta, ummehtunutta
elämää, joka vähitellen kangistui mitä ankarimpiin uskonnollisiin
kaavoihin. Mutta rouva Berthereau, jota hänen miehensä oli syvästi
rakastanut, oli säilyttänyt olennossaan jotain vienoa lempeyttä. Hän oli
pitkä ja tumma kuten äitinsä, kasvonsa olivat kuihtuneet ja surulliset,
silmät alakuloiset ja väsynyt ilme suun ympärillä, jossa välistä saattoi
nähdä merkkiä salaisesta kadotetun onnen kaipuusta.

Eräs Berthereaun ystävä, Salvan, entinen koulunopettaja Beaumontissa,
silloinen kansakoulun tarkastaja, nykyinen normaalikoulun johtaja oli
välittänyt naimiskaupan Markuksen ja Genevièven välillä, jonka
viimemainitun holhoja hän oli. Berthereau oli ollut hyvin vapaamielinen
mies, ei välittänyt kirkosta eikä ripistä, mutta ei kieltänyt niitä

Dettagli